maanantai 9. joulukuuta 2013

Tervetuloa onnikkaan!

Heippa kaverit,

tässä se tulee, nimittäin uusi blogi, Onnikantuomat.
Kirjoitan sitä yhdessä parhaan ystävän ja parhaan kaima-Annani kanssa.

Jos siis tahdot lukea Kultasiskon tarinoita myös jatkossa, klikkaa itsesi onnikkaan.

http://onnikantuomat.blogspot.fi/


lauantai 7. joulukuuta 2013

"On mahdollista, että kaikki on mahdollista"

Ystävät hei!

Niin kuin radiohiljaisuudesta päätellä saattaa, Kultasiskoni hiljenee.
Hiljenee – ainakin toistaiseksi.

On ollut ilo kirjoittaa ja minusta tuntuu, että olet tutustunut vaikka keneen. Kiitos. Vilpittömästi. Kiitos kun olen saanut jakaa ja kiitos kun olette jakaneet.

Eräässä täkäläisessä baarissa on vessassa runoja, joista yhdessä lukee näin: "On mahdollista, että kaikki on mahdollista." Minusta se on kauniisti sanottu.

Jos siis jotain olen toivonut tällä blogilla välittäväni, niin sitä. Että maailma on ihan hyvä. Ettei ole pakko olla ironinen, vaan on ihan ok uskoa vaaleanpunaiseen.



Kaikki ei suinkaan lopu, vaan uudet tuulet puhaltavat ja kerronkin niistä pian. Sillä vaikka Kultasiskoni hiljenee toistaiseksi, minä en vielä aivan malta. Maailmassa on jäljellä ihan liian paljon hehkutettavaa, ihan liian monta kaunista asiaa, jotka sinisilmäisen vilpittömästi tahdon jakaa.

Jos siis tahdotte vielä lukea raapustuksiani, pysykää kuulolla. Jatkoa seuraa. Blogijatkoa

Niin ja vielä:
KIITOS!

torstai 5. syyskuuta 2013

Uskoisin täysikuuhun

En muistanut, että lähteminen on näin haikeaa.

Istun yöllä hiirenhiljaisessa talossa pahvilaatikoiden keskellä ja kuuntelen korvalapuilla rakkauslauluja, joista kirjoitan sananparsia ylös. Ja itken. Ihan pikkuisen.

Sinä taivaani päällä maan
--

Ilman sinua olen lyijyä

--

Jos oisit mun, uskoisin täysikuuhun

...


Lähdön hetki tulee aina niin äkkiä. Vaikka enhän minä ole minnekään varsinaisesti lähdössä, tämä koko kesä on ollut välietappia. Kesät ovat aina, katoavaisia ja loppuvat aikanaan. Niin kuin loppuvat loputtomalta tuntuvat talvetkin, muistutan itseäni.

Mutta tässä kesässä on ollut jotenkin erityisen paljon toivoa. Toivoa siitä, että elämässä on vielä nauttimisen arvoisia asioita. Että hei, minä olen vielä nuori, ettei 23-vuotiaana tarvitse painaa pää kolmantena jalkana: on ihan okei viettää yksi kesä lillutellen varpaita kylmässä alkusyksyn meressä. On ihan okei pysähtyä. Että maailma ei kaatunutkaan yhdestä kesätyöttömästä kesästä. Että aika monesti tulee onnellisemmaksi jostain vähän simppelimmästä. Siitä, että ehtii sitoa päivässä niin monta kukkakimppua kuin tahtoo. Leipoa mummon kanssa rieskoja.

Minulle tämä on suuri oivallus: on ihan okei vaan olla.
Joskus. Kohtuudella.

Ja kyllä, kesäni 2013, olit ihana. Ikimuistoinen. Täyttä laatuaikaa. Reissuja ja tylsyyttä. Ilotulitusta ja päiviä, jolloin potunkeitto oli päivän kohokohta. En ehkä kirjoittanut romaania, käynyt Haminassa ja Norjassa niin kuin suunnittelin, sillä sillon kun on aikaa, ei ole rahaa ja toisinpäin. Mutta ainakin olin lomalla. Täydellisesti lomalla.

Ennen kaikkea kesäni oli uudelleen rakastumista kotiin, perheeseen ja Lappiin. Onkohan maailmassa yhtään niin ihanaa paikkaa? Ei ole. Ei ainakaan minulle.

Kiitos.
Taas on auto pakattu.
Vaan taas uskon täysikuuhun.

maanantai 26. elokuuta 2013

Elokuussa



Saan voimaa siitä tunteesta, kun urheilusuorituksen jälkeen tukka on puoleen latvaan märkä hiestä.

Voimaa on siinä ajatuksessa, että me lähdetään Lapin lomalle. Oikeille tuntureille, parin hassun päivän päästä.

Siitä tiedosta, että vaikka tilillä ei ole juuri pennin pyörylää, ainakin pakastin on täynnä mustikkaa, vadelmaa, hillaa, mustaherukkaa, mansikkaa, punaherukkaa ja kanttarelleja. Mitä sitä muuta ihminen tarvitseekaan?

Että rakkaimmalla ihmiselläni on syntymäpäivät.

Että syksy tuntuu kamalan hyvältä. Kaurapuuroarkineen, kauan kaivattuine ystävineen. Olettehan te siellä?

Että olen unohtanut pelätä graduntekoa.

Että Lapin kesää on jäljellä vielä melkein kaksi viikkoa.

Että tänään saatiin mummollekin syksykartiinit ikkunaan.

Siitä, miten olen taas hullaantunut sotakirjallisuudesta. Voi Pentinkulma, kyllä sinua kannattikin säästellä!

Miten öisin on jo ihan pimeää, jopa täällä, missä auringon ei pitäisi öisin laskea.

Että lempivuodenaikani, elokuun ja syyskuun vaihde on täällä.
Ja täydelliset ilmat leikkiä pollaa ja rollaa, kuka alkaa?


Ajatteli,
Anna

lauantai 24. elokuuta 2013


torstai 22. elokuuta 2013

Kakkuhipat

"No mutta, järjestetään hippa!" - Tove Jansson

...Tällä kertaa kakkuhippa!
Ystäväpiiri leipoo Ravintolapäivänä pöydän koreaksi parhaimmilla kakkusillaan. Höllää siis vyötä ja kerää makeannälkää varastoon.



Meillä oli ravintolapäivä!

Ai että. Kovin kliseistä sanoa, mutta uskoni ihmiskuntaan parsiutui kokoon tuon päivän aikana valtavasti.

Että sisään lappoi vieraita ihmisiä. Toisen kotiin kestittäväksi.
Ja kaikki olivat niin ystävällisiä, kohteliaita ja hyväntuulisia. Iloisia, hymyileviä.
Eikä ollenkaan haitannut, vaikka kakkupala kaatui tai kahvi ei ollutkaan tippunut juuri sillä sekunnilla.
Että kakut riittivät, vaikka yhdestä kakusta unohdettiin myydä pohja ja toista saattoi tuskin leikata. (Hahaa, arvaatteko kuka leipuri oli molempien mahdottomien kaakkujen takana?)

Mutta se tunnelma. Ja kasvoille jähmettynyt hölmistyneen onnellinen hymy. Hymy, josta jäi varastoon vielä monta kertaa muisteltavaksi. Ja nuo ihanat Oulutytöt, joista on salakavalasti tullut tärkeämpiä kuin tietävätkään – tai edes minä tiedän.

Kuvat: Jenni Kesti, paitti alimmainen Kalevan Jukka Leinosen

Seuraavaa ravintolapäivää odotellessa! Mitä me siihen keksittäis, tytöt?

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Vaapukka-ajatuksia

Yöjuna kolisi kotiin kello puoli seitsemän aamulla.
Vanhoilla sinisillä penkeillä on helpompi nukkua kuin kaiken maailman uusilla pendoliinoilla ja cityillä, sanoo empiirinen tutkimukseni.
Reissussa on taas oltu ja reissusta on taas tultu. Yksi hassu reissukesä tämäkin.

Herättyäni aamunokosilta lähdin vaaraimeen. Vaapukkaan, vattuun vai vaaraimeen?
(Vaapukkaan.)
Vaapukka. Siinäpä uusi lempisanani.

Tehtiin ei-niin-pienen-joka-silti-on-aina-pieni pikkuveljen kanssa mustikkamaitoa. Minä laitoin liian vähän sokeria. Aikuisuus on varmaan sitä, että laittaa kaikkeen liian vähän sokeria ja oppii syömään silliä (niin kävi minulle tänään lounaalla). Kiekurapillerit, missä olette?

Avasin kirjan ja siitä minä sitten teen pro gradu -tutkielmani. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksesta nimittäin. Jännittävintä, kutkuttavinta ja pelottavinta on se, että kaikki on vielä edessä.